Viipurinlahdelta Santioon

Viipurinlahdella ennen Uurasta ei saa purjehtia vaan on ajettava koneella. Vela Felicen polttoainetankki on pienehkö, arviolta noin 40 litraa, joten halusimme varmistua, että tankki olisi mahdollisimman täynnä merelle lähtiessämme. Kun tankin täyttäminen on sikäli hankalaa, että diesel pärskähtää todella helposti huohotinputken kautta kannelle, tankkaus tehdään mieluiten Jerrykannusta lappopumpun avulla ja joku on koko ajan tarkkailemassa ja kuuntelemassa huohotinputkea. Kun ääni putkessa muuttuu, tankkaus katkaistaan nopeasti, mutta tällä kertaa tuossa vaiheessa dieseliä pääsikin roiskahtamaan kannelle suoraan lappopumpusta. Sähläys jatkui tiikkikannen pikaisella huuhtelulla, jottei öljy ehtisi imeytyä käsittelemättömään puuhun.

Viipurinlahdella maisema näytti samanlaiselta kuin 15 vuotta aikaisemmin, jolloin ajelimme siellä edellisen kerran. Samat kumiveneet kiikkuivat aallokossa kannatellen kyyryssä paikallaan kököttäviä onkijoita. Mutta Uuraassa oli tapahtunut selvää kehitystä eikä siellä enää näkynyt puoliksi uponneita laivoja ja katolleen kellahtaneita helikoptereita epämääräisten parakkien ja hiilikasojen ympäröiminä, vaan paikka on nykyisin tärkeä öljy-, hiili- ja rahtisatama. Uuraan jälkeen etsimme sopivan kohdan nostaa purjeet vaikka tiesimmekin edessä olevan tiukkaa kryssiä kovahkossa vastatuulessa ja aallokossa. Jätimme koneen kuitenkin käyntiin tyhjäkäynnillä, jotta sillä saattoi hieman auttaa vastakäännöksissä, jos ykkösreivattu isopurje ja osittain rullalle pienennetty genua eivät antaisi tarpeeksi tehoa veneen ohjailuun isoissa aalloissa. Jonkin matkaa vendailtuamme kone kuitenkin sammui. Hetken kuluttua sen kuitenkin sai taas käyntiin, mutta sitten se sammui uudelleen. Vika vaikutti selkeästi liittyvän polttoaineen saantiin ja ensimmäinen epäilys oli, että aallokon rytkytys oli saanut tankissa mahdollisesti olleet leväkasvustot liikkeelle ja ne olivat tukkineet polttoainesuodattimet. Ja tässä vaiheessa sitä sitten tajuaa, ettei meillä ole varasuodattimia.

Viipurinlahdella Vela Felicen tiikkikansi sai pitkästä aikaa merivesihuuhtelun.

Vela Felicen mastonhuipputakilassa genua on se voimapurje ja kun etuliesmassa ei ole kunnon toppausta, se ei osittain rullattuna toimi kovin hyvin kryssillä. Ilman koneen apua vastakäännös isossa allokossa alkoi tuntua riskiltä, joten avasimme rullan kokonaan auki saadaksenne hieman lisää vauhtia. Plotterin näytöltä katsoen nousukulmamme ei ollut hääppöinen, mutta parempaan emme nyt tällä takilan virityksellä tuntuneet pääsevän ja nyt kuitenkin liikuimme kohti Suomea. Ison genuan skuuttaaminen oli tässä tuulessa liikaa voimaa vaativaa naisväelle, joten Susa siirtyi ajamaan Paijun hoitaessa vanhan halssin skuuttia minun kiskoessa purjetta sisään uudelle halssille. Näin homma eteni kohtuullisesti vaikka Paiju alkoikin kärsiä merisairauden oireista. Muistelimme edellistä saman selän ylitystämme, jolloin Paiju oli viisivuotias ja pikkusisko vuoden nuorempi ja keli suht samanlainen. Tytöt heräsivät keskellä selkää hieman kalpeina yöuniltaan ja kömpivät sanaa sanomatta suojan puoleiselle partaalle tyhjentämään vatsansa mereen. Tuon jälkeen he mitään valittamatta palasivat kajuuttaan aloittelemaan päivän leikit.

Nyt meillä oli huoli siitä miten pääsisimme rantautumaan Santion. Noin 10 m/s tuulessa ei tällä kokemuksella huvittaisi kokeilla laituriin ajoa purjeilla vielä aika vieraalla 7 tonnisella veneellä. Kun arvioimme, että rajalle olisi noin tunnin matka, Susa soitti rajavartiostolle ilmoittaakseen saapumisestamme ja kertoi samalla koneongelmistamme. Rajavartijat lupasivat tulla omalla veneellään apuun siinä vaiheessa kun olisimme saapumassa Santioon.

Juuri ennen rajaa tuuli loppui lähes kokonaan.

Kuitenkin noin meripeninkulmaa ennen rajaa tuuli yllättäen tyyntyi täysin. Jonkin aikaa pyörimme ympyrää yrittäen saada veneeseen vanhassa aallokossa sen verran vauhtia, että keulan olisi saanut kääntymään kohti Suomea. Niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana! Rajavartijat eivät varmaankaan saisi tulla hakemaan meitä täältä Venäjän puolelta (myöhemmin selvisi, että ainakin Meripelastusseuran vene olisi voinut meidät tuolta hakea kotiin). Hetken kuluttua tuuli kuitenkin virisi jälleen sen verran, että saimme veneen liikkeelle ja tunnin kuluttua onnistuimme vielä ajamaan sen tässä hyvin kevyessä tuulessa nätisti kylkikiinnitykseen Santion laituriin.

Santioon päästyämme olimme onnellisia paluusta Suomeen ystävällisten viranomaisten ja kanssaveneilijöiden pariin.

Rajamuodollisuudet täällä olivat huomattavasti ystävällisemmät kuin Venäjällä. Passit katsottiin ja tällä kertaa rajavartija jopa kävi sisällä veneessä, joka olikin melkoisen sekaisin naapurimaan tarkastuksen ja reitille osuneen odottamattoman suuren aallokon jäljiltä. Pitää hieman harjoitella kamojen pakkaamista seuraavalle tuulisemmalle legille. Muodollisuuksien jälkeen laituriparlamentti alkoi yhteistuumin pohtia koneongelmamme syytä ja hyvin pian se selvisikin; polttoaineen seassa oli vettä.

Vettähän siellä on selvästi polttoaineen seassa.

Naapuriveneen kippari tarjoutui vapaaehtoisesti mekaanikoksi, kun ryhdyimme tyhjentämään esisuodattimen vesikuppia ja vaihtamaan kastuneiden suodattimien tilalle uusia naapuriveneistä saatuja varasuodattimia. Kovin avuliasta väkeä tuntui laituriin tuona iltana kiinnittyneen. Moottori saatiin jälleen käyntiin, mutta koekäytössä todettiin vettä kertyvän edelleen erotuskuppiin eikä tähän hätään mistään löytynyt välineitä koko tankin tyhjennykseen.