Haminan kautta Kotkaan

Haminan Seudun Meripelastajat tyhjensivät polttoainetankin.

Rauhassa nukutun yön jälkeen päätimme soittaa Trossi-palveluun ja pyytää sieltä apua. Saimme yhteyden Haminan Seudun Meripelastusyhdistyksen päivystävään päällikköön, joka lupasi koota miehistön kasaan ja lähteä ajelemaan kohti Santiota. He saapuivatkin pian ja ryhdyimme imemään pumppukannulla dieseliä tankista heidän mukanaan tuomiin kanistereihin. Koska tankissa ei ollut manusluukua, jäi hieman epävarmaksi kuinka tyhjäksi olimme sen saaneet siinä vaiheessa kun imuletku alkoi imeä palkkää ilmaa. Tankkasimme varakanisteristamme tuoretta polttoainetta tankkiin ja jännityksellä jäimme seuraamaan ilmestyisikö esisuodattimen vesikuppiin edelleen vettä. Ja kyllähän sinne muutama helmi ilmaantui. Kun pohdimme meripelastajien kanssa vaihtoehtoja ja joku mainitsi mahdollisuuden hinata veneemme Haminaan jatkotoimenpiteitä varten, kajuutasta kuului kahden naisen kuorossa lausuma "JOOO", joten asia oli selvä. Vela Felice kiinnitettiin Hailikarin perään ja lähdimme neljän tunnin hinausmatkalle kohti Haminaa.

Hailikari hinasi meidät Haminaan.

Pitkäkölinen Vindö tuntui aallokossa hinattaessa kiemurtelevan yllättävän paljon ja pientä ruoria sai pyöritellä koko matkan ihan tosissaan, jottei vene olisi pyrkinyt hinaajansa sivulle ja vääntänyt tuotakin puolelta toiselle. Pääsimme kuitenkin hyvin Haminaan ja hieman ennen satamaa irrotimme hinausköyden ja ajoimme omalla koneella laituriin. Valitsemamme laituripaikka oli kuitenkin varattu seuraavaksi päiväksi puolustusvoimien Hamina-ohjusveneelle, joten päätimme siirtää Vela Felicen heti toiseen paikkaan. Laitoin koneen jälleen käyntiin ja Susa ja Paiju irrottivat köydet laiturista ja hyppäsivät veneeseen. Työnsin hallintalaitteen kahvaa eteen ja koneen kierrokset nousivat, mutta vene ei lähtenyt liikkeelle. Varmistin, ettei hallintalaite ollut ns. apukaasulla ja kokeilin myös pakkia. Vene vain lillui hiljalleen irti laiturista. Äkkiä takaisin laiturille! Onneksi emme vielä olleet niin kaukana laiturista, ettei sinne olisi päässyt hyppäämään. Kun köydet olivat taas kiinni, avasin moottoritilan luukun ja varmistin, että vaihde meni päälle ja akseli pyöri. Ei ollut oikein muuta vaihtoehtoa, kuin että nyt meiltä putosi potkuri.

Olo tuntui turvalliselta kun Meripelastajien laituri oli lähes vieressä.

Onneksi Meripelastusseuran laituri oli lähes vieressä eikä Hailikarin miehistö ollut vielä ehtinyt poistua veneeltään. He tulivat jälleen siirtämään meidät uuteen vapaaseen paikkaan ja kävivät vielä sukeltamalla varmistamassa, ettei akselin päässä todellakaan enää ollut potkuria.

"Ei siellä ole kuin tyhjä akselin pää."

Ilta sitten metsästettiin puhelimitse uutta potkuria veneeseen, mutta Suomesta sellaista ei tuntunut löytyvän. Tässä vaiheessa oli myös käynyt selväksi, että aikataulumme muuttuisi niin paljon, ettei Paijun kannattaisi jäädä odottelemaan purjehdusta Kotkaan vaan hän tilasi poikaystävältään kyydin kotiin suoraan Haminasta.

Seuraavana aamuna huoltomiehen puhdistaessa polttoainetankkia perusteellisemmin ja vaihtaessa jälleen kaikki suodattimet, Susa kävi sataman toimistolla maksamassa seuraavan vuorokauden laiturimaksua ja tuli samalla maininneeksi ongelmistamme. Kohdalle sattunut paikallinen herrasmies kuuli keskustelun ja ryhtyi heti organisoimaan sukellusmiehiä etsimään kadottamaamme potkuria. Pian laiturille kerääntyi joukko avuliaita ihmisiä pohtimaan sataman pohjan laatua ja arvelemaan suuntia, joihin potkuri mahdollisesti olisi singahtanut irrotessaan. Oletus oli, että potkuri irtosi jo siinä vaiheessa kun tulimme laituriin ja laitoin pakin päälle pysäyttääkseni veneen liikkeen. Syvyyttä tuossa kohdin oli kuitenkin nelisen metriä ja vesi hyvin sameaa, joten etsintää joutuisi tekemään käsikopelolla ja kun pohja vielä tunnetusti oli mutaa, ei kukaan voinut antaa takeita potkurin löytymiselle.

Tässä tyttäriemme viestinvaihtoa asian tiimoilta. Paiju (viesteissä tuo MINÄ) oli siis mukana reissussa ja Meija kotona.

Kun sukeltajat sitten saapuivat paikalle, näkyi Haminan siluetti jo taivaanrannassa eikä veteen ollut enää tuona päivänä asiaa. Vaikka suuri sota-alus hetken kuluttua mylläsikin pohjan mutaa perusteellisesti laiturimanöövereissään, sukellus päätettiin toteuttaa heti kun Hamina olisi seuraavana päivänä kello 16 lähtenyt takaisin merelle. Sovimme myös Hailikarin miehistön kanssa, että Vela Felice hinattaisiin Kotkaan, jossa se voitaisiin nostaa ylös potkurin kiinnitystä varten ilman että mastoa tarvitsisi poistaa operaatiota varten. Nähtäväksi jäisi löytyykö vanha potkuri sataman pohjasta vai pitäisikö jäädä odottamaan uutta saapuvaksi Englannista.

Hamina-ohjusvene rantautui juuri siihen mihin potkurimme oli  pudonnut.

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan lähdimme jälleen hinauksessa kohti Kotkaa, jonne Meija tuli autolla meitä vastaan. Susa ja osa kamppeistamme siirtyivät autokyydillä Kotkasta takaisin Haminaan ja minä pääsin kokemaan yli 900 hevosvoiman tarjoamaan vauhtia Hailikarilla samaan osoitteeseen.

Paluu Kotkasta Haminaan sujui hieman vauhdikkaammin kuin menomatka.

Kun ohjusvene sotapoikineen oli hyvästelty Haminan satamassa, sukeltajat pukivat kamppeet ylleen ja hyppäsivät sameaan veteen. Yleisö jäi laiturille seuraamaan pintaan nousevia kuplavanoja ja arvuuttelemaan montako polkupyörää ja ankkuria pohjasta löytyisi.

Sukeltajat pukeutuivat varusteisiinsa ja sopivat etsintätaktiikasta.

Jos mahdollista, vesi oli ohjusveneen jäljiltä entistäkin sameampaa.

Pohjasta löytyi hyvästä yrityksestä huolimatta vain Volvo-Penta perävetolaitteen alumiininen potkuri.

Pintaan nostettiin kuitenkin vain yksi potkuri, joka ei valitettavasti ollut meidän. Hyvän tovin pohjaa tongittuaan sukeltajien oli pakko antaa periksi ja todeta, ettei etsintä tällä kertaa tuottanut toivottua tulosta. Kiitimme kaikkia avuliaisuudesta ja ilmoitimme Kotkaan, että voisivat tilata sen uuden potkurin. Sen jälkeen lähdimme autolla kohti kotia Vantaalle odottelemaan tietoa uuden potkurin saapumisesta.