Keulapotkurin asennusta ja pressun virittelyä

Olimme jo veneen vesillä ollessa mittailleet keulapotkurin mahtumista punkan alle. Koska tällaisessa perinteisen mallisessa veneessä keula nousee jouheasti vedestä toisin kuin moderneissa pystykeulaisissa, asennustila on hieman ahdas. Päädyimme tästä syystä 125 mm potkuriin vaikka suositus tämän kokoiselle veneelle on 150 mm. Pidimme tärkeämpänä varmistaa, ettei potkuri tule liian lähelle veden pintaa kuin että potkurin teho olisi mahdollisimman suuri. Vahva uskomme on, että Vetuksen 45 Kgf riittää kääntämään keulan toivottuun suuntaan.

Nyt kun vene oli pukilla, päästiin itse asennukseen. Hieman hirvitti tuo isojen reikien poraus veneen pohjaan, mutta onneksi oli ammattilainen asialla.

Tuohon se pitäisi asentaa.

Ja tällainen siitä tuli.

Samalla tuli mitatuksi mikä on Vindön laminaatin paksuus. Ainakin tuossa kohdin se oli noin 15 mm, joten ihan reilusti siinä on kuitua, muttei sentään aivan puuvenemitoitusta, kuten usein on kuullut väitettävän näistä 1970-luvun veneistä.

Sisäpuolella tila riitti suunnitellun mukaisesti ja asennuksesta tuli siisti. Sähkötyöt jäivät vielä odottamaan kevättä, sillä ihan kaikkia tarvittavia osia ei kauppiaalta nyt löytynyt ja aikakin tuntui hieman loppuvan.

Nyt oli aika saada vasta hankittu uusi pressuteline ja peite paikalleen veneen päälle. Monen pohdinnan jälkeen telineeksi valikoitui No Toolsin 11 metrinen kansiteline tuuletusputkilla, jossa partaan ulkopuolella kiertää putket, jotka pitävät peitteen irti veneen kyljistä ja päästävät ilman vaihtumaan sitäkin kautta. Teline oli periaatteessa helppo koota, mutta kyllähän siinä näin ensimmäisellä kerralla oli hieman sovittamista ja säätämistä ennen kun harjaputki on suorassa joka suuntaan ja reelinkiputket paikallaan. Pitää muistaa ennen purkua merkitä putkiin niiden paikat ja säädöt tarkasti, jotta seuraavalla kerralla pystytys olisi joutuisampaa. Peite on uutta 270 grammaista XPO Prosec -materiaalia, jonka väitetään olevan yhtä kestävää kuin 450 grammainen PVC. Saa nyt sitten nähdä...

Nyt talvi saa tulla.

Kun meillä ei ollut jäljellä tyhjiä kanistereita pressun painoiksi, lähdimme naapurin vinkistä ostamaan niitä Puuilosta, jossa ne kuulemma olivat kohtuullisen hintaisia. Siellä oli kuitenkin vain yksi kanisteri hintaan 2,25 euroa. Vieressä oli onneksi lavallinen tuulilasinpesunestettä vastaavissa kanistereissa hintaan 10 euroa per neljä kappaletta, eli yksikköhinnaksi tuli 2,50. Siispä ostimme 100 litraa tuulilasinpesunestettä.

Nosto talviteloille

Koska oli selvää, ettemme lähtisi vesille enää myöhemmin syksyllä, päätimme nostaa veneen heti seuran ensimmäisessä nostossa 24.9. Tämä sopi siinäkin mielessä, että kevääksi jäi aika paljon puuhasteltavaa ja koska ensimmäiseksi nostetut veneet laskettaisiin vesille keväällä viimeiseksi, jäisi meille aikaa laittaa Vela Felice vesillelaskukuntoon vielä sen jälkeen kun Summanmutikka fiskarimme olisi saatu Saimaan aalloille joskus Vapun tienoilla.

Mastojen poistoon oli KoPussa yhteisesti tilattu nostoauto ja tätä tilaisuutta mielellämme käytimme hyväksemme. Vindön masto, tai pitäisikö sanoa tolppa, on todella painava ja kun hieman oli epäselvää sen painopisteen sijainnista suhteessa saalinkeihin, olisi käsipelillä mastonosturin kanssa pelaaminen hieman hirvittänyt. Ainakin minusta tästä ammattilaisen tarjoamasta avusta maksettu pieni korvaus tuntui kohtuulliselta saavutettuun mielenrauhaan verrattuna.

Varsinainen veneen nosto tapahtui siis seuran yhteisnostossa, joten käsipareja oli apuna koko ajan riittävästi ja vaikka veneet piti nyt ensimmäisessä nostossa kuljettaa hieman kauemmas naapuriseuralta vuokratulle kentälle, sujui homma ripeästi ja mallikkaasti.

Vela Felice valmiina nostoon.

Veneet kuljetettiin autolla muutama sata metriä telakointikentälle.

Ja lopuksi veneet aseteltiin riviin omille pukeilleen.

Vaikka minulla oli iso määrä kuvia edellisen talven telakoinnista ja pukista sen jälkeen kun vene oli nostettu siitä pois, jokin oli kuitenkin nyt pukkia kootessa mennyt eri tavalla ja venettä jouduttiin hieman sovittelemaan paikalleen ja yhden tassun alle oli pakko lisätä puutavaraa. Todennäköisesti aikaisemmin kölin alla on keulan puolella ollut enemmän koroketta kuin nyt, joten talven aikana pitää vielä käydä mittailemassa ja vaaitsemassa homma uusiksi ja katsoa miten puut kölin alle kannattaisi jatkossa laitella.

Syysaskareita

Kun vene oli lievästi haastavaksi koetun siirtorupeaman päätteeksi saatu omalle laituripaikalleen KoPun rantaan se myös pysyi siinä telakointiin saakka. Loppukesänä ei vain löytynyt hetkeä, jolloin olisi ollut samanaikaisesti vesille lähtöön aikaa, säätä ja fiilistä. Vene saatiin kuitenkin katsastetuksi (vain lievin huomautuksin) ja Arifinin miehet kävivät asentamassa keulaan pukspröötin sekä muokkasivat keulakaiteen hieman uuteen uskoon.

Tällainen keula oli ennen muutostöitä.

Ja tällaisen siitä halusimme (havainnekuva tekijöille malliksi).

Koska veneen käyttöaste osoittautui ainakin ensimmäisen kesän osalta juuri niin heikoksi kuin pahimmissa skenaarioissa oli ennakkoon pelätty, pohdimme jo koko projektista luopumista. Vene tulisi vaatimaan vielä niin suurta taloudellista ja ajallista panostusta, että touhun järkevyyttä on aiheellista epäillä. Toisaalta panostus on jo tähän mennessä ollut sen verran merkittävää, että tuntuu vaikealta jättää katsomatta peliä loppuun asti. Vene on mielestämme hieno ja siitä on tehtävissä vielä hienompi ja purjehdus on nautinnollista, kun vain palaset sattuvat kohdalleen paremmin kuin mitä ne tänä vuonna ovat sattuneet. Enkä voi kieltää, ettenkö itse jossain määrin nauti jo kaikesta tästä suunnittelusta ja veneen hinkkaamisestakin vaikka ymmärrettävästi muu perhe ei tuosta lämpene samassa mitassa kuin minä. Eli ainakaan vielä ei lykätä pensseliä santaan.

Kotkasta Koivusaareen

Vihdoin lähes kolmen viikon odottelun jälkeen Kotkasta tuli ilmoitus, että potkuri oli saapunut Englannista ja asennettu veneeseen. Myös muut sovitut korjaustoimenpiteet oli suoritettu, ja kun seuraaviksi päiviksi oli luvattu kohtuullista säätä, päätimme lähteä Kotkaan heti torstai-iltana, jotta varmasti ehtisimme Helsinkiin ennen lauantai-illaksi ennustettua ukkosmyrskyä. VR päätti kuitenkin muuta. Juna hajosi Tampere-Tikkurila -välillä ja olin kotona vasta yhdeksän jälkeen, joten lähtömme siirtyi perjantaiaamuun. Olimme kuitenkin Kotkassa jo ennen kahdeksaa ja pääsimme merelle puoli yhdeksän maissa.

Sää oli kohtuullinen, vaikkei niin lämmin kuin olimme toivoneet. Tuuli oli kuitenkin tarkalleen vastainen, joten aikataulumme ei sallinut purjehtimista, vaan ajoimme 12 tuntia koneella aina Sipoon Kunissareen asti. Muuten matka sujui hyvin, mutta pariin otteeseen kohdalle osui tiiviitä sumurintamia, joiden sisällä sukelsimme reilut puoli tuntia kerrallaan.

Koska lauantain ukkosmyrskyn ajoitus vaihteli ennusteissa iltapäivästä iltaan ja yöhön, päätimme jatkaa matkaa Kaunissaaresta heti aamun valjettua. Päristelimme jälleen koneella vastatuuleen ja olimme Koivusaaressa jo kymmenen aikoihin aamupäivällä.

Hieman liian ahdasta.

Vela Felice pääsi nyt ensimmäistä kertaa omalle uudelle laituripaikalleen. Paikka oli ollut koko kesän käyttämättömänä, ja kuten tapana on, tyhjällä tilalla on taipumus täyttyä. Saimme todella tehdä työtä, että vene mahtui paikalleen ja illan Kiira-myrskyn aikana (sataman tuulimittari kävi 30 m/s lukemissa) osa fendareista nousi ylös ja osasta pihahtivat ilmat pihalle. Onneksi ainakaan mitään näkyvää vauriota veneisiin ei tullut.

Korjaustoimenpiteitä Kotkassa

Susa ja Meija lastasivat osan kamoistamme autoon kotiin vietäväksi.

Vela Felice jätettiin siis Kotkaan Veleiron hoiviin odottamaan uutta potkuria. Kun vene nyt joka tapauksessa seisoisi viikon tai pari huoltoliikkeen laiturissa, päätettiin siihen samalla teettää muutamia parannuksia, jotka kuitenkin pian olisivat työlistalla. Hallintalaitteen kahva oli kiukutellut koko matkan, vaikka sitä oli jo Kuopiossa yritetty herkistää samalla kun sen toimintasuunnat oli käännetty normaaleiksi. Kahvan mekanismi oli kuitenkin niin kulunut, että kun se voitelua varten aukaistiin, se oli täynnä pinnoista hiertynyttä metallipölyä ja -murusta eikä siitä enää ollut tehtävissä toimivaa kalua. Tilalle oli siis asennettava kokonaan uusi hallintalaite.

Polttoaineongelmien kanssa taisteltaessa oli myös tullut selväksi, että tankissa olisi hyvä olla ns. manusluukku, josta tankin pystyisi tarvittaessa ajoittain puhdistamaan. Tankissa ei myöskään ollut aikaisemmin polttoainemittaria, joten nämä puutteet korjattiin nyt Kotkan pysähdyksellä.

Haminan kautta Kotkaan

Haminan Seudun Meripelastajat tyhjensivät polttoainetankin.

Rauhassa nukutun yön jälkeen päätimme soittaa Trossi-palveluun ja pyytää sieltä apua. Saimme yhteyden Haminan Seudun Meripelastusyhdistyksen päivystävään päällikköön, joka lupasi koota miehistön kasaan ja lähteä ajelemaan kohti Santiota. He saapuivatkin pian ja ryhdyimme imemään pumppukannulla dieseliä tankista heidän mukanaan tuomiin kanistereihin. Koska tankissa ei ollut manusluukua, jäi hieman epävarmaksi kuinka tyhjäksi olimme sen saaneet siinä vaiheessa kun imuletku alkoi imeä palkkää ilmaa. Tankkasimme varakanisteristamme tuoretta polttoainetta tankkiin ja jännityksellä jäimme seuraamaan ilmestyisikö esisuodattimen vesikuppiin edelleen vettä. Ja kyllähän sinne muutama helmi ilmaantui. Kun pohdimme meripelastajien kanssa vaihtoehtoja ja joku mainitsi mahdollisuuden hinata veneemme Haminaan jatkotoimenpiteitä varten, kajuutasta kuului kahden naisen kuorossa lausuma "JOOO", joten asia oli selvä. Vela Felice kiinnitettiin Hailikarin perään ja lähdimme neljän tunnin hinausmatkalle kohti Haminaa.

Hailikari hinasi meidät Haminaan.

Pitkäkölinen Vindö tuntui aallokossa hinattaessa kiemurtelevan yllättävän paljon ja pientä ruoria sai pyöritellä koko matkan ihan tosissaan, jottei vene olisi pyrkinyt hinaajansa sivulle ja vääntänyt tuotakin puolelta toiselle. Pääsimme kuitenkin hyvin Haminaan ja hieman ennen satamaa irrotimme hinausköyden ja ajoimme omalla koneella laituriin. Valitsemamme laituripaikka oli kuitenkin varattu seuraavaksi päiväksi puolustusvoimien Hamina-ohjusveneelle, joten päätimme siirtää Vela Felicen heti toiseen paikkaan. Laitoin koneen jälleen käyntiin ja Susa ja Paiju irrottivat köydet laiturista ja hyppäsivät veneeseen. Työnsin hallintalaitteen kahvaa eteen ja koneen kierrokset nousivat, mutta vene ei lähtenyt liikkeelle. Varmistin, ettei hallintalaite ollut ns. apukaasulla ja kokeilin myös pakkia. Vene vain lillui hiljalleen irti laiturista. Äkkiä takaisin laiturille! Onneksi emme vielä olleet niin kaukana laiturista, ettei sinne olisi päässyt hyppäämään. Kun köydet olivat taas kiinni, avasin moottoritilan luukun ja varmistin, että vaihde meni päälle ja akseli pyöri. Ei ollut oikein muuta vaihtoehtoa, kuin että nyt meiltä putosi potkuri.

Olo tuntui turvalliselta kun Meripelastajien laituri oli lähes vieressä.

Onneksi Meripelastusseuran laituri oli lähes vieressä eikä Hailikarin miehistö ollut vielä ehtinyt poistua veneeltään. He tulivat jälleen siirtämään meidät uuteen vapaaseen paikkaan ja kävivät vielä sukeltamalla varmistamassa, ettei akselin päässä todellakaan enää ollut potkuria.

"Ei siellä ole kuin tyhjä akselin pää."

Ilta sitten metsästettiin puhelimitse uutta potkuria veneeseen, mutta Suomesta sellaista ei tuntunut löytyvän. Tässä vaiheessa oli myös käynyt selväksi, että aikataulumme muuttuisi niin paljon, ettei Paijun kannattaisi jäädä odottelemaan purjehdusta Kotkaan vaan hän tilasi poikaystävältään kyydin kotiin suoraan Haminasta.

Seuraavana aamuna huoltomiehen puhdistaessa polttoainetankkia perusteellisemmin ja vaihtaessa jälleen kaikki suodattimet, Susa kävi sataman toimistolla maksamassa seuraavan vuorokauden laiturimaksua ja tuli samalla maininneeksi ongelmistamme. Kohdalle sattunut paikallinen herrasmies kuuli keskustelun ja ryhtyi heti organisoimaan sukellusmiehiä etsimään kadottamaamme potkuria. Pian laiturille kerääntyi joukko avuliaita ihmisiä pohtimaan sataman pohjan laatua ja arvelemaan suuntia, joihin potkuri mahdollisesti olisi singahtanut irrotessaan. Oletus oli, että potkuri irtosi jo siinä vaiheessa kun tulimme laituriin ja laitoin pakin päälle pysäyttääkseni veneen liikkeen. Syvyyttä tuossa kohdin oli kuitenkin nelisen metriä ja vesi hyvin sameaa, joten etsintää joutuisi tekemään käsikopelolla ja kun pohja vielä tunnetusti oli mutaa, ei kukaan voinut antaa takeita potkurin löytymiselle.

Tässä tyttäriemme viestinvaihtoa asian tiimoilta. Paiju (viesteissä tuo MINÄ) oli siis mukana reissussa ja Meija kotona.

Kun sukeltajat sitten saapuivat paikalle, näkyi Haminan siluetti jo taivaanrannassa eikä veteen ollut enää tuona päivänä asiaa. Vaikka suuri sota-alus hetken kuluttua mylläsikin pohjan mutaa perusteellisesti laiturimanöövereissään, sukellus päätettiin toteuttaa heti kun Hamina olisi seuraavana päivänä kello 16 lähtenyt takaisin merelle. Sovimme myös Hailikarin miehistön kanssa, että Vela Felice hinattaisiin Kotkaan, jossa se voitaisiin nostaa ylös potkurin kiinnitystä varten ilman että mastoa tarvitsisi poistaa operaatiota varten. Nähtäväksi jäisi löytyykö vanha potkuri sataman pohjasta vai pitäisikö jäädä odottamaan uutta saapuvaksi Englannista.

Hamina-ohjusvene rantautui juuri siihen mihin potkurimme oli  pudonnut.

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan lähdimme jälleen hinauksessa kohti Kotkaa, jonne Meija tuli autolla meitä vastaan. Susa ja osa kamppeistamme siirtyivät autokyydillä Kotkasta takaisin Haminaan ja minä pääsin kokemaan yli 900 hevosvoiman tarjoamaan vauhtia Hailikarilla samaan osoitteeseen.

Paluu Kotkasta Haminaan sujui hieman vauhdikkaammin kuin menomatka.

Kun ohjusvene sotapoikineen oli hyvästelty Haminan satamassa, sukeltajat pukivat kamppeet ylleen ja hyppäsivät sameaan veteen. Yleisö jäi laiturille seuraamaan pintaan nousevia kuplavanoja ja arvuuttelemaan montako polkupyörää ja ankkuria pohjasta löytyisi.

Sukeltajat pukeutuivat varusteisiinsa ja sopivat etsintätaktiikasta.

Jos mahdollista, vesi oli ohjusveneen jäljiltä entistäkin sameampaa.

Pohjasta löytyi hyvästä yrityksestä huolimatta vain Volvo-Penta perävetolaitteen alumiininen potkuri.

Pintaan nostettiin kuitenkin vain yksi potkuri, joka ei valitettavasti ollut meidän. Hyvän tovin pohjaa tongittuaan sukeltajien oli pakko antaa periksi ja todeta, ettei etsintä tällä kertaa tuottanut toivottua tulosta. Kiitimme kaikkia avuliaisuudesta ja ilmoitimme Kotkaan, että voisivat tilata sen uuden potkurin. Sen jälkeen lähdimme autolla kohti kotia Vantaalle odottelemaan tietoa uuden potkurin saapumisesta.

Viipurinlahdelta Santioon

Viipurinlahdella ennen Uurasta ei saa purjehtia vaan on ajettava koneella. Vela Felicen polttoainetankki on pienehkö, arviolta noin 40 litraa, joten halusimme varmistua, että tankki olisi mahdollisimman täynnä merelle lähtiessämme. Kun tankin täyttäminen on sikäli hankalaa, että diesel pärskähtää todella helposti huohotinputken kautta kannelle, tankkaus tehdään mieluiten Jerrykannusta lappopumpun avulla ja joku on koko ajan tarkkailemassa ja kuuntelemassa huohotinputkea. Kun ääni putkessa muuttuu, tankkaus katkaistaan nopeasti, mutta tällä kertaa tuossa vaiheessa dieseliä pääsikin roiskahtamaan kannelle suoraan lappopumpusta. Sähläys jatkui tiikkikannen pikaisella huuhtelulla, jottei öljy ehtisi imeytyä käsittelemättömään puuhun.

Viipurinlahdella maisema näytti samanlaiselta kuin 15 vuotta aikaisemmin, jolloin ajelimme siellä edellisen kerran. Samat kumiveneet kiikkuivat aallokossa kannatellen kyyryssä paikallaan kököttäviä onkijoita. Mutta Uuraassa oli tapahtunut selvää kehitystä eikä siellä enää näkynyt puoliksi uponneita laivoja ja katolleen kellahtaneita helikoptereita epämääräisten parakkien ja hiilikasojen ympäröiminä, vaan paikka on nykyisin tärkeä öljy-, hiili- ja rahtisatama. Uuraan jälkeen etsimme sopivan kohdan nostaa purjeet vaikka tiesimmekin edessä olevan tiukkaa kryssiä kovahkossa vastatuulessa ja aallokossa. Jätimme koneen kuitenkin käyntiin tyhjäkäynnillä, jotta sillä saattoi hieman auttaa vastakäännöksissä, jos ykkösreivattu isopurje ja osittain rullalle pienennetty genua eivät antaisi tarpeeksi tehoa veneen ohjailuun isoissa aalloissa. Jonkin matkaa vendailtuamme kone kuitenkin sammui. Hetken kuluttua sen kuitenkin sai taas käyntiin, mutta sitten se sammui uudelleen. Vika vaikutti selkeästi liittyvän polttoaineen saantiin ja ensimmäinen epäilys oli, että aallokon rytkytys oli saanut tankissa mahdollisesti olleet leväkasvustot liikkeelle ja ne olivat tukkineet polttoainesuodattimet. Ja tässä vaiheessa sitä sitten tajuaa, ettei meillä ole varasuodattimia.

Viipurinlahdella Vela Felicen tiikkikansi sai pitkästä aikaa merivesihuuhtelun.

Vela Felicen mastonhuipputakilassa genua on se voimapurje ja kun etuliesmassa ei ole kunnon toppausta, se ei osittain rullattuna toimi kovin hyvin kryssillä. Ilman koneen apua vastakäännös isossa allokossa alkoi tuntua riskiltä, joten avasimme rullan kokonaan auki saadaksenne hieman lisää vauhtia. Plotterin näytöltä katsoen nousukulmamme ei ollut hääppöinen, mutta parempaan emme nyt tällä takilan virityksellä tuntuneet pääsevän ja nyt kuitenkin liikuimme kohti Suomea. Ison genuan skuuttaaminen oli tässä tuulessa liikaa voimaa vaativaa naisväelle, joten Susa siirtyi ajamaan Paijun hoitaessa vanhan halssin skuuttia minun kiskoessa purjetta sisään uudelle halssille. Näin homma eteni kohtuullisesti vaikka Paiju alkoikin kärsiä merisairauden oireista. Muistelimme edellistä saman selän ylitystämme, jolloin Paiju oli viisivuotias ja pikkusisko vuoden nuorempi ja keli suht samanlainen. Tytöt heräsivät keskellä selkää hieman kalpeina yöuniltaan ja kömpivät sanaa sanomatta suojan puoleiselle partaalle tyhjentämään vatsansa mereen. Tuon jälkeen he mitään valittamatta palasivat kajuuttaan aloittelemaan päivän leikit.

Nyt meillä oli huoli siitä miten pääsisimme rantautumaan Santion. Noin 10 m/s tuulessa ei tällä kokemuksella huvittaisi kokeilla laituriin ajoa purjeilla vielä aika vieraalla 7 tonnisella veneellä. Kun arvioimme, että rajalle olisi noin tunnin matka, Susa soitti rajavartiostolle ilmoittaakseen saapumisestamme ja kertoi samalla koneongelmistamme. Rajavartijat lupasivat tulla omalla veneellään apuun siinä vaiheessa kun olisimme saapumassa Santioon.

Juuri ennen rajaa tuuli loppui lähes kokonaan.

Kuitenkin noin meripeninkulmaa ennen rajaa tuuli yllättäen tyyntyi täysin. Jonkin aikaa pyörimme ympyrää yrittäen saada veneeseen vanhassa aallokossa sen verran vauhtia, että keulan olisi saanut kääntymään kohti Suomea. Niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana! Rajavartijat eivät varmaankaan saisi tulla hakemaan meitä täältä Venäjän puolelta (myöhemmin selvisi, että ainakin Meripelastusseuran vene olisi voinut meidät tuolta hakea kotiin). Hetken kuluttua tuuli kuitenkin virisi jälleen sen verran, että saimme veneen liikkeelle ja tunnin kuluttua onnistuimme vielä ajamaan sen tässä hyvin kevyessä tuulessa nätisti kylkikiinnitykseen Santion laituriin.

Santioon päästyämme olimme onnellisia paluusta Suomeen ystävällisten viranomaisten ja kanssaveneilijöiden pariin.

Rajamuodollisuudet täällä olivat huomattavasti ystävällisemmät kuin Venäjällä. Passit katsottiin ja tällä kertaa rajavartija jopa kävi sisällä veneessä, joka olikin melkoisen sekaisin naapurimaan tarkastuksen ja reitille osuneen odottamattoman suuren aallokon jäljiltä. Pitää hieman harjoitella kamojen pakkaamista seuraavalle tuulisemmalle legille. Muodollisuuksien jälkeen laituriparlamentti alkoi yhteistuumin pohtia koneongelmamme syytä ja hyvin pian se selvisikin; polttoaineen seassa oli vettä.

Vettähän siellä on selvästi polttoaineen seassa.

Naapuriveneen kippari tarjoutui vapaaehtoisesti mekaanikoksi, kun ryhdyimme tyhjentämään esisuodattimen vesikuppia ja vaihtamaan kastuneiden suodattimien tilalle uusia naapuriveneistä saatuja varasuodattimia. Kovin avuliasta väkeä tuntui laituriin tuona iltana kiinnittyneen. Moottori saatiin jälleen käyntiin, mutta koekäytössä todettiin vettä kertyvän edelleen erotuskuppiin eikä tähän hätään mistään löytynyt välineitä koko tankin tyhjennykseen.

Saimaan kanava

Vaikka Konnuksen ja Taipaleen kanavissa olimme todenneet sulutuksen sujuvan meiltä hyvin, etenkin veneen ajo sulkuun jännitti hieman. Vela Felice ohjautuu kyllä eteenpäin mentäessä aivan loogisesti, mutta jos pysähtyminen pollarin kohdalle ja köyden kiinnittäminen ei onnistuisi ensimmäisellä yrityksellä, uudessa lähestymisessä olisi haastetta. Saattaa olla, että sulkujen hoitaja tuskastui hitaisiin lähestymisiimme, mutta näin me onnistuimme kiinnittymisissä ilman paniikkia ja ongelmia.

Saimaalta tultaessa ensimmäinen sulku on Mälkiä.

Mälkiän sulussa pudotusta on reilut 12 metriä.

Tiimityöskentely sujui ja ensimmäinen sulku on hoidettu.

Seuraavat sulut sujuivat jo rutiinilla. Matkalla pääsi kuitenkin iso puulastissa oleva rahtialus yllättämään kapean avokanavan suulla siitä huolimatta, että olin yrittänyt varautua tilanteeseen karttaplotteriin lisätyn kauppa-alusten sijainnit näyttävän AIS-tiedon avulla. Kun mutkan takaa alkoi ilmestyä suuren laivan keula eikä sivuuttamiseen olisi tilaa, päästiin jälleen kokeilemaan Vindön peruutusominaisuuksia. Ja ihan mahdotontahan se ainakin minulle on. Erinäisten piruettien jälkeen sain veneen kanavassa hieman leveämmälle kohdalle sisäkaarteeseen niin, että alus pääsi sivuuttamaan meidät kohtuulliselta etäisyydeltä. Toivottavasti komentosillalla enemmän hymyiltiin kuin kiroiltiin.

Plotterin AIS-tiedoista huolimatta rahtilaiva pääsi yllättämään.

Hyvinhän se siitä kuitenkin mahtui.

Kolmen ensimmäisen sulun jälkeen saavuimme Nuijamaan tullilaituriin, jossa Suomen viranomaiset tekivät maastapoistumistarkastuksen. Ystävälliset miehet katsoivat passimme ja löivät leimansa miehistöluetteloihimme, joista he kopioivat meille vielä varmuuden vuoksi lisäkappaleita "koska ei noista venäläisistä koskaan voi tietää montako haluavat".

Seuraavaksi ylitimme rajalinjan Nuijamaajärvellä ja saavuimme Pällin sululle, jossa olisi venäläisten maahantulotarkastus. Kiinnityimme sulun yläpuoliseen odotuslaituriin olettaen, että venäläiset tulisivat sinne tekemään tarkastuksensa, mutta meidät viitottiinkin siirtymään suoraan sulkuun. Sulussa oli ennestään yksi venäläinen huvialus, joka oli tulossa kanavaa ylöspäin ja hieman suomea puhuva naisvirkailija pyysi meitä odottamaan kunnes tuon toisen veneen tarkastus olisi tehty. Pitkään aikaan ei näyttänyt tapahtuvan mitään, mutta lopulta veneestä nousi rannalle kaksi naistarkastajaa, joista toinen lähti paperinipun kanssa kohti läheistä toimistorakennusta. Jälleen odoteltiin aikamme kunnes paperit oli setvitty ja venäläisalus sai luvan jatkaa matkaa kohti Suomea.

Pidin venettämme paikallaan käsin vain yhteen pollariin kiepautetulla köysilenkillä, kuten sulutuksissa olimme aikaisemminkin toimineet. Nyt paikalle tulleet naisvirkailijat kuitenkin komensivat capitanin avukseen tarkastusta tekemään eivätkä kielitaitoisemmat gastimme kelvanneet heille. Tarkastus aloitettiin veneen perästä ja kun en aina heti ymmärtänyt mitä he venäjäksi käskivät minun tehdä, he toistivat saman hitaammin. Ei auttanut. Yleensä elekielellä asia kuitenkin selvisi ja toisinaan rannalle jäänyt muutaman sanan suomea puhuva virkailija yritti toimia tulkkina. Vähitellen opin homman etenevän siten, että heidän on nähtävä jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan koloon sekä otettava kuva kaikista sopukoista ilman näköesteenä olevia tavaroita. Peräsinakseli oli heille vieras käsite ja sen tarkoitus piti selvittää. Moottoritilaan piti nähdä sekä yläkautta että kajuutan portaiden luukun kautta, vaikkei tuo tuonut mitään uutta nähtävää. Sisällä kaikki punkat piti purkaa ja kaikki erilliset samoihin lokeroihin avautuvat luukut piti avata ja tarjota kuvattavaksi. Rosterisia polttoaine- ja septitankkeja olisi pitänyt avata, mutta kun ei ollut laikkakonetta mukana se jäi tekemättä. Vindössä on syvä vesitankki pilssissä ja meillä sen sisällä on sininen säkki käyttövedelle. Tuo aiheutti monisanaista keskustelua, josta en onneksi ymmärtänyt mitään. Kun jokainen mahdollinen soppi ahtaassa veneessä oli koluttu ja olin läpimärkä hiestä ryömittyäni patjojen alla luukkuja availlen, naiset vihdoin tuntuivat olevan valmiit siirtymään paperitöihin. Koska aikomuksenamme oli yöpyä Brusnitsnojen sulun yläsatamassa ennen merelle siirtymistä, piti vielä täyttää yksi paperi, jossa kerroimme aikataulustamme ja vakuutimme ymmärtävämme pelin säännöt. Tässä vaiheessa sulkuun oli tullut toinen alaspäin matkalla oleva vene, jota kaksi naista lähti tarkastamaan kolmannen viedessä passimme ja paperimme toimistoon tarkistettaviksi. Aikaa sulussa oli kulunut puolitoista tuntia ja koko tämän ajan sulku oli siis jumissa alaportti kiinni. Nyt kuitenkin sulun ohjaajan mitta tuli täyteen ja hän ilmoitti kovaäänisen kautta lakoonisesti "I must but you down now" ja lähes saman tien vesi lähti laskemaan sulussa. Passejamme palauttamaan tullut nainen kurkisti meitä sulun reunalta, mutta olimme jo usean metrin syvyydessä, joten hän ei päässyt antamaan meille noita elintärkeitä asiakirjoja. Valmistauduimme kiinnittymään sulun jälkeiseen odotuslaituriin, mutta passien tuoja odottikin meitä jo siellä ja ojensi ne vauhdissa Paijulle.

Olimme taas yhtä ja toivottavasti myös viimeistä kokemusta rikkaampia venäläisistä rajatarkastuksista.

Brusnitsnojeen tullessamme alkoi sadella, joten nostimme heti laituriin kiinnityttyämme sufletin istumalaatikon ylle ja ryhdyimme iltapalalle. Tiedossa oli, että täällä olisi tullitarkastus, mutta koska veneestä ei saisi nousta maihin, jäimme odottelemaan mitä tapahtuman piti. Jossain vaiheessa sitten keulaan koputeltiinkin ja koppalakkinen mies kysyi hyvällä englannilla montako henkeä veneessä oli ja aioimmeko yöpyä siinä. Vastauksen saatuaan hän poistui sateeseen. Myöhemmin laituriin tuli vielä toinen suomalainen vene ja koppalakkinen palasi haluten saada tarvittavat paperimme. Tämä tarkastus oli aivan eri luokkaa kuin Pällissä kokemamme, eikä kukaan edes käynyt veneessä ja keskustelunkin sai Paiju hoitaa.

Yöksi jäimme Venäjän puolelle Brusnitsnojen sulun yläsatamaan.

Myöhemmin yöllä laituriin tuli vielä kaksi venettä, joiden miehistöt valvottivat meitä kovaäänisellä keskustelullaan Pällin tarkastuksista. Aamulla lähdimme liikkeelle ennen kahdeksaa ja sulutimme itsemme ulos kanavasta. Sulun alasataman laiturilla seisoi luultavasti se sama koppalakki joka illalla oli katsonut paperimme. Kun ryhdyimme valmistelemaan laituriin kiinnittäytymistä kysyvä ilme kasvoillamme, hän viittasi meitä vain jatkamaan matkaamme ja kääntyi poistuakseen laiturilta. Kun nostimme fendarit takaisin veneeseen ja suuntasimme kohti merta, meitä kutsuttiin VHF:llä. Ystävällinen miesääni huomautti suomeksi, ettei meidän pitäisi ohittaa pakollista tullitarkastusta. Kun Susa kertoi hänelle, että meidät oli tarkastettu jo illalla, mies kuittasi asian sitten olevan kunnossa ja toivotti hyvää matkaa.

Savonlinna - Lappeenranta

Ritosaaressa vietettyjen päivien aikana Vela Feliceen muun muassa asennettiin uusi VHF-puhelin väliaikaisilla virityksillä istumalaatikon varastotilaan. Antennin piuhakin jäi vielä pinta-asennukseksi.

Lauantaina 15.7.2017 lähdimme viimein siirtämään Vela Feliceä kohti kotia ja Koivusaarta. Sää ei taaskaan varsinaisesti suosinut meitä, sillä oli koleaa ja tuuli vastainen. Onneksi sadetta ei ennusteista poiketen osunut kohdalle. Pieniä pätkiä aina välissä olisi voinut mennä purjehtien, mutta koska emme olleet vielä kertaakaan nostaneet vesillä purjeita emme halunneet lähteä testailemaan sitä nytkään näillä sokkeloisilla vesillä.

Olisihan tässä voinut purjehtiakin...

Koneella ajellen saavuimme Puumalaan, jossa kiinnitimme veneen ensimmäiseen vapaaseen poijupaikkaan. Laituriin jarrutettaesssa pakki jumiutui hetkeksi päälle ja kun poijuköysi oli toisessa kädessä oli moottorin hallintakahvan kanssa pientä taistelua. Tuolle pitää jatkossa tehdä jotain, sillä jumittava kahva voi tiukemmassa tilanteessa olla ikävä ylläri.

Puumalan sillalta näkee sataman lintuperspektiivistä.

Ei se näin pullukka ole, teleobjektiivi vain vääntää suhteita.

Sunnuntaiksi oli luvattu kaunista, aurinkoisen lämmintä ja vähätuulista päivää. Lähdimme liikkeelle suht aikaisin järven ollessa peilityyni ja ajoimme pienillä kierroksilla koittaen mahdollisimman vähän häiritä meitä ympäröivää luonnonrauhaa. Kun saavuimme hieman avoimemmille vesille tuulen hiljalleen viritessä, nostimme purjeet siksi aikaa, että näimme asentaneemme ne ja kaikki köydet suht oikein. Kunnollista vetoa purjeisiin ei tässä hennossa tuulessa saatu, joten jatkoimme jälleen matkaa koneella. Nyt aurinkorasvalle oli käyttöä ensimmäistä kertaa tässä veneessä.

Purjeet ensimmäistä kertaa ylhäällä.

Lappeenrannassa Susa yöpyi Paijun luona ja seuraavana aamuna lähtisimme kolmisin Saimaan kanavaan.

Lappeenrannassa, Kylpylän satamassa.

Ritosaaressa

Ritosaaren rannassa veneemme kelluivat sulassa sovussa, Vela Felice poijussa ja Summanmutikka laiturissa.

Juhannuksen jälkeen menimme vielä viikoksi töihin ja palasimme mökille kesäkuun viimeisenä päivänä. Kesä jatkui kuten oli alkanutkin, kylmänä ja epävakaisena. Tarkoituksenamme oli mökkeilyn ohessa laitella Vela Feliceä matkakuntoon ennen siirtymistä Saimaan kanavan kautta merelle.

Jo talvella oli hankittu uusi B&G Vulcan 7 -plotteri sekä VHF puhelimeksi saman valmistajan V50. Näitä asennellessa tuli selväksi, että veneen sähköille olisi tehtävä ainakin lievää uudelleenjärjestelyä, sillä vanhojen asennusten jäljiltä löytyi monia turhia johtoja, joiden tarkoitus ja kytkennät jäivät epäselviksi ja toisaalta uudet laitteet kaipasivat uusia johdotuksia ja sulakkeita. Osittain tuosta syystä ja myös aina vaivaavasta ajanpuutteesta johtuen nyt tehdyt asennukset sitten jäivätkin väliaikaisuuden asteelle.

Mökkipoijussa Vela Felice sai myös nimen keulaansa sekä peräpeiliinsä.

Heinäkuun alkupuolelle osui sentään joitakin lämpimiä ja tyyniäkin hetkiä, jolloin oli mukava teippailla veneen kylkiin uudet nimi- ja rekisterinumerotarrat. Makuasia, mutta meistä ne ainakin näyttivät hyviltä.

Talvisäilytyksen aikana isopurjeesta olivat latat kadonneet. Edellinen omistaja tilasi meille Savonlinnaan Helsingistä uudet aihiot, joiden piti saapua postitse hyvissä ajoin ennen Lappeenrantaan siirtymistämme. Posti kierrätti pakettia kuitenkin Mikkelin, Kokkolan, Seinäjoen ja Kuopion kautta, joten matkaan kului viikko ja aivan paras sääikkuna pääsi meidän Saimaan purjehdukselta karkaamaan käsistä.

Kuopiosta Savonlinnaan

Pääsimme noutamaan venettä Kuopiosta vasta juhannuksen alla. Ajoimme ensin keskiviikkoiltana 21.6. autolla Savonlinnaan, josta seuraavana aamuna saimme Nonnalta ja Aamilta kyydin Kuopioon. Vela Felice odotti meitä samassa laiturissa johon se toukokuussa jäi, vaikka olikin välillä käynyt edellisen omistajan toimesta huollossa. Siellä moottorin hallintakahvan suunta oli vaihdettu normaaliksi eli eteen työnnettäessä vene liikkuu eteenpäin ja taakse vedettäessä peruutetaan. Aikaisemmin tehdyn moottorivaihdon jälkeen nuo suunnat olivat kääntyneet päinvastaisiksi, emmekä me halunneet totutella tuohon nurinkurisuuteen. Samalla huoltomies oli yrittänyt herkistää kovin jäykästi toimivaa hallintakahvaa siinä kuitenkaan onnistumatta sekä vaihtanut moottoriin öljyt, jottei sen suhteen tarvitsisi kantaa huolta siirtopurjehdusten aikana.

Vela Felice Kuopion Pursiseuran vieraslaiturissa.

Irrottauduimme laiturista hieman ennen kahtatoista (?) tälle ensimmäiselle etapillemme. Veneen takila ei vielä ollut oikein trimmissä ja isopurjeesta puuttuivat latat, jotka olivat talvisäilytyksen aikana kadonneet, joten olimme päättäneet suosiolla tutustua uuteen veneeseemme koneajelun merkeissä. Sää oli todella kylmä ja veden lämpötila edelleen alle kymmenen astetta, joten vaikka kohtalainen tuuli puhalsikin pohjoisesta eli selkiemme takaa, oli lämpimille vaatteille käyttöä.

Susa juhannukseen sopivassa vaatetuksessa.

Ensimmäinen puoli tuntia sujui hyvin, mutta sitten alkoi tapahtua. Ensin veneen perästä alkoi nousta sankka harmaa savupatsas ja sitten moottori alkoi rynnätä vaikka väänsin kaasun tyhjäkäynnille. Sammutuspainikkeen painaminenkaan ei saanut konetta vaikenemaan. Paniikki alkoi nousta ja mielessä kävi ajatus palamaan syttyvästä veneestä. Lopulta moottori kuitenkin sammui ja pääsin avaamaan konehuoneen kannen. Mitään hälyttävää siellä ei näkynyt eikä moottori tuntunut mitenkään erityisen kuumalta. Laskimme pikaisesti ankkurin, jottemme olisi ajelehtineet läheisen itäviitan väärälle puolelle ja ryhdyimme miettimään mitä nyt pitäisi tehdä. Mitään erityistä hätäähän meillä ei ollut, mutta tilanne oli kuitenkin päässyt yllättämään sen verran pahasti, ettei kännykän Trossi SMPS -apista heti löytynyt oikeaa numeroa johon soittaa. 112 auttaa kuitenkin aina ja lupasi välittää tiedon paikalliselle Meripelastusyhdistykselle, josta hetken odottelun jälkeen soitettiinkin ja luvattiin tulla apuun. Soitimme myös veneen edelliselle omistajalle, joka tilannekuvauksemme pohjalta arveli, että moottorissa on liikaa voiteluöljyä joka nyt ryhtyi toimimaan polttoaineena. Olin jo itsekin katsonut öljytikkua ja todennut ettei kyse ainakaan ollut öljyn puutteesta, sillä tikku oli märkä reilusti yli maksimimerkin, joten selitys tuntui loogiselta. Meillä ei kuitenkaan ollut mukana välineitä, joilla liika öljy olisi saatu pois koneesta.

Kuopion Järvipelastajien Herman Saastamoisen hinauksessa.

Pääsimme siis heti hyödyntämään keväällä hankittua Trossi-jäsenyyttämme ja meidät hinattiin saman huoltoliikkeen laituriin, jossa öljyt oli aikaisemmin vaihdettu. Myös veneen aikaisempi omistaja oli ehtinyt paikalle jo ennen meidän saapumistamme. Diagnoosi liiasta öljystä osoittautui oikeaksi ja hieman nolona huoltomies myönsi mahdolliseksi, että hän ei ollut öljyjä vaihtaessaan saanut imetyksi vanhoja öljyjä kokonaan pois ja kuitenkin lisännyt tilalle ohjekirjan merkitsemän määrän uutta öljyä. Ja öljyn taso oli sitten täytynyt jäädä tarkistamatta tikusta.

Tilanne korjattiin ja pääsimme aloittamaan matkamme uudelleen alusta noin neljä tuntia ensimmäisen yrityksen jälkeen. Nyt pääsimme ongelmitta myötätuulen auttamina kuuden solmun vauhtia kohti Konnuksen kanavaa, jossa pääsisimme harjoittelemaan sulutusta. Konnuksessa laskeudutaan vain noin puoli metriä, joten se sopii hyvin harjoitteluun eikä meillä ollutkaan vaikeuksia edes veneen ohjaamisessa ja pysäyttämisessä kiinteän pollarin kohdalle. Kanavan jälkeen ryhdyimme etsimään sopivaa yöpymispaikkaa Leppävirralta, mutta ainakaan meidän silmiimme ei tuota vieraslaituria osunut. Siispä päätimme viettää yön ankkurissa Kalisaarten länsipuolella olevassa lahdessa.

Konnuksen itsepalvelukanavassa.

Lyhyen yön jälkeen lähdimme heti kuuden aikoihin jatkamaan matkaa, sillä tavoitteenamme oli päästä jo samaksi illaksi eli juhannusaatoksi Ritosaareen kokon polttoon. Varkaudessa Taipaleen kanavan yläsatamassa pysähdyimme tankkaamaan itseämme ja venettä sekä poikkeamaan wc:ssä. Vessan ovat olivat kuitenkin lukossa ja aukeaisivat vasta puolen tunnin kuluttua kymmeneltä, joten meillä oli hetki aikaa käydä katsomassa sulkua ja pohtimassa miten siinä kannattaisi toimia.

Taipaleen kanavan yläsatamassa.

Tullessamme takaisin veneelle huomasimme toisen veneen olevan aikeissa mennä sulkuun, joten meille tuli kiire ehtiä samaan sulutukseen. Vela Felice ei todellakaan ole parhaimmillaan peruutettaessa, vaan se haluaa mennä oman tahtonsa mukaan täysin piittaamatta perämiehen toiveista, joten laiturista irtautuminen ja keulan kääntäminen kohti kanavaa vaati muutaman piruetin, mutta ehdimme kuitenkin toisen veneen seuraksi sulkuun.

Taipaleen kanava.

Taipaleen kanavassa vedenpintojen korkeusero on jo runsaat viisi metriä ja kun olimme ensimmäistä kertaa sulussa, jossa on kiinteät pollarit, tilanne hieman jännitti. Vene pysyi kuitenkin hyvin vikuroimatta paikallaan eikä köyden siirto pollarilta toiselle ollut mitenkään hankalaa. Nyt olikin sitten edessä vain perusnavigointia kohti Savonlinnaa ja Kyrönsalmen nostosiltoja jonne toivoimme ehtivämme ennen kuutta, jolloin sillan saisi ruuhka-ajan jälkeen ensimmäisen kerran auki. Jälleen kerran nettisivuilla annettu tieto oli väärä, eikä puhelinnumero josta maantiesillan avaamista olisi pitänyt pyytää, ollut enää käytössä. Erinäisten kiemuroiden jälkeen tieto kuitenkin saatiin oikealle henkilölle ja sillat luvattiin avata meille kello 18. Näin tapahtuikin ja pian puikahdimme Olavinlinnan sivuitse Pihlajavedelle.

Nyt oli enää reilu tunnin matka tuttua reittiä Ritosaaren rannassa odottavaan poijuun. Siellä meitä jo odotettiin ja Pepe nouti meidät soutuveneellä rantaan. Pääsimme kuin pääsimmekin juhannusaattoillaksi perille. Sen verran väsyneitä kuitenkin olimme ettemme jaksaneet viritellä veneelle juhlaliputusta vaikka se olisi kyllä kuulunut asiaan.

Juhannusillaksi ehdimme Ritosaaren rannassa odottavaan poijuun.

Pikaista kevätkunnostusta ja vesillelasku

Kuopion Pursiseuran kevään viimeisen yhteislaskun piti olla lauantaina 20.5.2017 ja siinä oli sovittu myös Vela Felice laskettavaksi vesille. Tosiasiassa viimeiset jäät olivat lähteneet satamalahdelta vasta kyseisen viikon alussa, joten tuosta muodostuikin kevään ensimmäinen yhteislasku. Muiden aikataulupaineiden takia pääsin Kuopioon vasta keskiviikkoiltana, joten kevätkunnostukselle jäi aikaa vain pari vuorokautta. Tuossa ajassa piti saada tehdyksi ne työt, joita olisi mahdoton tai ainakin vaikea tehdä vesillä. Ensimmäinen ilta kului edellisen omistajan kanssa työsuunnitelmaa tehdessä ja paikkoja järjestellessä.

Sää oli todella kylmä kuten koko kevät oli ollut, joten otin kiitollisena vastaan tarjouksen majoittautua ensimmäiseksi yöksi HP:n kotiin. Seuraavina parina päivänä pesin veneen kyljet ja vahasin ne kahteen kertaan Autoglymin vahoilla sekä maalasin pohjan Hempelin Hard Racing Xtralla. Tuo antifouling-maali ei ehkä ole paras vaihtoehto merelle, mutta koska vene tulisi olemaan suuren osan kesästä Saimaalla, en halunnut käyttää tehokkaampaa maalia ja koska pohja oli aikaisemminkin maalattu tuolla, se sai nyt kelvata. Ne mahonkipinnat, joita istumalaatikon kokonaan kattava sufletti ei suojaa, saivat pintaansa kolme kerrosta Hempelin Dura Gloss -lakkaa, jolla ne aikaisemminkin oli lakattu.

Vela Felice telakoitua Kuopiossa.

Veneen kytkin oli edellisenä kesänä reistaillut ja olimme sopineet sen korjauttamisesta edellisen omistajan laskuun. Kun korjauksen hinta läheni uuden kytkimen hintaa, päädyimme sopimukseen, että kytki vaihdetaan kokonaan uuteen ja me maksamme tuon välirahan. Kun uutta kytkintä sitten ryhdyttiin laittamaan paikalleen, todettiin, että se olikin väärää mallia. Ei muuta kuin kiireesti palauttamaan väärää osaa ja koska oikeanlaista ei ollut pikaisesti saatavilla, vanha reistaillut kytkin korjattiin alkuperäisen suunnitelman mukaisesti.

Lauantaina sitten oli vuorossa vesillelasku. En tiedä montako venettä päivän aikana laskettiin vesille, mutta tahti oli kova. Seuralla oli ainakin neljät laskuliinat ja aina kun nosturin kettingit saatiin irti edellisestä veneestä toiset liinat olivat jo valmiina seuraavassa veneessä ja neljä miestä odotti kannella kiinnittääkseen nosturin koukut niihin. Pian tuli Vela Felicen vuoro ja kannelle noustessaan yksi miehistä kysyi pitäisikö ottaa kengät pois jalasta näin hienoon veneeseen noustessa. Hyvältähän tuo kommentti uudesta omistajasta tuntui, mutta tosiasiassa kansi oli aika pahasti hiekkainen ja muutenkin talven jäljiltä nuhruinen, sillä sille en ollut ehtinyt vielä tehdä mitään.

Veneiden vesillelasku sujui ripeästi.

Vene saatiin siis hienosti veteen ja siirrettiin laituriin väliaikaiselle paikalle odottelemaan mastoa. Edellinen omistaja oli suuren osan ajasta mukana touhussa ja ilman hänen apuaan projektista ei olisi selvitty tässä aikataulussa.

Mastoa odotellessa.

Masto saatiin pystyyn ripeästi jälleen useammankin kuopiolaisen avustuksella ja takilan alustavan säädön jälkeen virittelimme purjeet paikalleen. Kylmän yön jälkeen vene siirrettiin sunnuntaina KuoPS:in vierasvenelaituriin odottamaan siirtoa ensin Savonlinnaan ja sitten myöhemmin merelle Koivusaaren Pursiseuran laituriin Helsinkiin.

Vene jäi pursiseuran vieraslaituriin odottamaan siirtoa Savonlinnan ja Lappeenrannan kautta Helsinkiin.